Sisko Savonlahden kolumni: Karanteeni on poikkeustila myös yksin asuvalle

Karanteeni ei ole herkkua kenellekään – ei edes ihmiselle, joka nauttii yksinolosta, kirjoittaa kirjailija Sisko Savonlahti.

Aika, jota elämme, tuntuu joululta: Olin riidoissa äidin kanssa jo ennen kuin se ehti alkaa. Kaupungilla ei näy juuri ketään, ihmiset ovat vetäytyneet neljän seinän sisään hyggeilemään. Minä mietin, tekisinkö itselleni drinkin keskellä päivää vai vasta illalla. Niiltä, joilla on lapsia, ei tarvitse erikseen kysyä, onko kotona villiä melskettä, helinää helskettä ja niin edelleen – he kertovat sen kyllä. Mediassa joku saa oivalluksen; tällaisena aikanahan sitä voisi jopa soittaa ja kysyä isovanhempiensa kuulumisia!

Niin kauan kuin muistan, olen kammonnut joulua. Vaikka tavallisesti viihdyn hyvin omissa oloissani, tunnen jouluna itseni yksinäiseksi ja alakuloiseksi. Olen asunut koko aikuisikäni yksin. Se on ollut oma valintani – jos siis oma valinta tarkoittaa sitä, että kohdalleni sattui vasta hiljattain ihminen, jonka kanssa voin edes keskustella yhteenmuutosta. Teen töitä yksin, usein kotonani. Niin nytkin. En tiedä, olenko syntynyt ihmisenä, joka viihtyy itsekseen, vai olenko vain sopeutunut siihen vuosien saatossa. Mutta se minusta! Suomessa kun on yli miljoona muutakin yksin asuvaa ihmistä. Sitä ei uskoisi, kun seuraa mediaa näinä päivinä.

On turha kinastella siitä, kenellä on vaikeinta. On syytäkin kantaa huolta lapsiperheiden ja vanhusten jaksamisesta. Koronaviruksen aiheuttama tilanne on kuitenkin uusi ja hämmentävä myös muille. Kun asuu yksin, voi päivän ainoa ihmiskontakti olla kaupan kassa tai hississä samaan aikaan matkustava naapuri. Ymmärrän, että yksin asuvan tilanteeseen on vaikea samastua. Jos ”oma aika” on itselle harvinaista ylellisyyttä, ei ehkä ensimmäisenä ala sääliä niitä, jotka päättävät ajankäytöstään itse. Ymmärrän senkin, että yksin asuva voi näyttää päällepäin siltä, että selviää kaikesta ilman toisten apua. Mutta ehkä hänellä ei vain ole vaihtoehtoa?

Kun asuu yksin, voi päivän ainoa ihmiskontakti olla kaupan kassa tai hississä samaan aikaan matkustava naapuri. Kun käyn ostamassa ruokakaupasta veriappelsiineja tai etsimässä elektroniikkaliikkeestä nypynpoistajaa, minusta tuntuu, että olen olemassa.

Nyt minun täytyy vältellä ihmiskontakteja. Silloin harvoin kuin olen poistumassa kotoani, kuuntelen eteisessäni, onko rapussa ihmisiä. Menen hissiin vain, jos se on tyhjä. Hengitän huiviini ja ajattelen ainoastaan sitä, onko joku virusta kantava matkustanut hississä ennen minua. Kadulla välttelen alitajuisesti katsekontakteja, en tiedä miksi, ehkä varmuuden vuoksi. Pikavisiitti ruokakauppaan saa minut menettämään uskoni ihmisiin: heti kun otan turvavälin kassajonossa, takaani tulee mies, joka kiilaa minut.

Kun en näe poikaystävääni muutamaan vuorokauteen, minulla on ”hyvää” aikaa ajatella – ja seurata uutisia. Ei mene montaakaan päivää (tarkalleen ottaen kolme) ennen kuin olen vakuuttunut siitä, että pandemia pyyhkäisee minut pian maan päältä. Nyt se on menoa! Kirjoittaminen ei suju, koska päässäni ei pyöri mitään muuta kuin COVID-19, eli se siitä toimeentulosta! No, ei voi mitään, ajattelen. Soitan ystävälleni. Ja toiselle. Kumpikin vastaa, onneksi. Hekin asuvat yksin.

Odotan jo joulua. Sillä vaikka joulu ei ehkä ole vuoteni kohokohta, ainakin tiedän, koska se on ohi.

Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija

Lähde: Yle

Author: Tuula Pohjola