Digitalisaatio jättää haavoittuvimpia ihmisiä ilman lakisääteisiä palveluja

Kaikki eivät opi näppäriksi digikansalaisiksi. Entä jos hän tarvitsee asioinnissa apua eikä tilanne parane, kun ikää kertyy lisää? Kyse ei ole asenteesta eikä laiskuudesta. Kehitysvammaisuus tai vaikkapa päihdeongelmat merkitsevät usein sitä, ettei digitaalisen palvelujärjestelmän käyttäminen ole mahdollista. Esimerkiksi vankiloista vapautuvat saattavat olla digiummikkoja, koska tietokoneet ovat rangaistusjärjestelmän kannalta riski. Kognitiiviset taidot hiipuvat iän karttuessa kaikilta. Kyse ei ole yksinomaan tekniikan maailmasta. Välineet ovat jo kaikenikäisten arkea.

Vertailun vuoksi voi myös koettaa eläytyä huono-osaisten asemaan. Mielenterveyskuntoutujalta tai koulupudokkaalta vaikeaselkoisen ja keskittymistä vaativan digitaalisen palvelujärjestelmän tulkkaaminen ei ehkä onnistu. Nuoruus ei ole synonyymi digiosaamiselle. Jos koulutuspolulta livennyt nuori pelaa yöt pitkät tietokoneella, se ei harjaannuta häntä asioimaan viranomaispalveluissa. Jotkut saavat apua perheiltään tai ystäviltään, jotkut jäävät ongelmineen yksin. Digitaalinen palvelu ei huomaa, onko joku syrjäytymisvaarassa — sosiaalialan ammattilainen todennäköisesti havahtuisi merkkeihin ja voisi koettaa auttaa asiakasta arjen syrjään kiinni.

Lakiin kirjatut hyvän hallinnon periaatteet eivät toteudu, jos ihminen joutuu selostamaan sairauksiaan tai raha-asioitaan ihmisvilinässä.  Viranomaisen tehtäviin kuuluu huolehtia asiakkaan lakisääteisistä oikeuksista. Kun palveluvastuu liukuu muille toimijoille, kansalaisen oikeus- ja tietoturva voivat olla vaarassa, Buchert sanoo. Kun oppii yhden järjestelmän logiikan, tilalle tai rinnalle on tullut toinen tai kolmas — eivätkä palvelujärjestelmät suinkaan solahda saumattomasti yhteen.  Hyvinvoiville ihmisille digikömpelyydet tuottavat ärtymystä ja työpaikkanurinaa, mutta tukiverkostosta riippuvaisille muutokset voivat merkitä pitkiä tukalia viikkoja.

Digitalisaatio saattaa merkitä sitäkin, että ihminen joutuu entistä enemmän nojaamaan toisten tukeen. Esimerkiksi työikäinen maahanmuuttaja, jolla on suomalainen puoliso, voi ajautua tilanteeseen, jossa toinen hoitaa kaiken. Kuvio ei varsinaisesti istu pohjoismaisen yhteiskunnan ideaaliin. Digitaaliset palvelut suunnitellaan usein hyvin pärjäävien ehdoilla, ei niiden, jotka palveluja eniten kaipaavat. Toisaalta edes hyvä koulutus ei takaa sitä, että viranomaiskieli aukeaisi asiakkaalle. Julkisen sektorin digipalvelut ovat ilman muuta helpottaneet monia asiointeja. Kun palvelujen saavutettavuus vaikeutuu, erityisen tuen tarpeessa olevat kärsivät eniten. Se heikentää mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka on ollut tärkeä tavoite suomalaisessa yhteiskunnassa, ylpeydenaihe suorastaan. Julkisessa puheenparressa Suomi porskuttaa pontevasti digitalisaation kärkimaaksi.

Toteutuuko digitaalinen tasa-arvo älykaupungeissa? Palvelut siirtyvät verkkoon: ketkä voittavat ja ketkä häviävät? Kyse ei ole vain yksilöiden välisistä osaamisen eroista vaan myös ihmisten ja instituutioiden välisistä kuiluista. Meiltä kerätään tietoa koko ajan. Sitä myös käytetään vaikkapa poliittiseen vaikuttamiseen, usein tavalla, joka ei heti näy. Päämääränä moderneissa älykaupungeissa on mahdollisimman sujuva ja miellyttävä ympäristö, jonka palvelut toimivat tehokkaasti. Ihannetapauksessa älykaupunki on ihmiskeskeinen, samoin kuin digitaaliset palvelut ylipäätään.

 

Lähde: Helsingin yliopisto

Author: Tiia Tuomisto